Hannes alkaa hymyillä! Siitä tulee kuin tuleekin "hymyilevä Hannes!"
Joulu on ollut aika kiireistä aikaa, kun me olemme käyneet vieraisilla ja meillä on käynyt vieraita. Joulupukkikin löysi meidät, vaikka olimme muuttaneet viime vuoden osoitteesta ja Hanneksenkin oli Pukki jo ehtinyt laittamaan listoilleen. Toivottavasti Hannes ei ensi vuonna nuku just silloin, kun Pukki on maisemissa.
Kaikesta kiireestä ja tohinasta huolimatta, stressi on pysynyt aika kaukana tänä jouluna. Mahdollisesti kiristyneet hermot löystyvät kyllä heti, kun näkee Hanneksen kasvot, oli hänellä nyt sitten mikä ilme tahansa. Hymystä saa eniten energiaa ja antistressiaineita, mutta hämmentynyt ilme ja ristiin menevät silmätkin auttavat pitkäksi aikaa.
Pakko kuitenkin myöntää, että hermot meni aika pahasti, kun huomasimme Arlandan lentokentällä matkatavaroita vastaanottaessamme, että Finnairin matkalaukkuapinat olivat rikkoneet lastenvaunumme! Yksi pyörä on nyt noin 45 asteen kulmassa maahan nähden. Ei hyvä. Huomenna mennään vaunuostoksille.
Joulupukille on kirjoitettu, Hannes on askarrellut vähän lahjoja ja kinkku on hankittu. Kaikki alkaa olla valmista.
Musta on kiva ostaa lahjoja, ja ennen kaikkea musta on hauska keksiä ihmisille sellaisia lahjoja, joista ne tykkää, mutta joita ne eivät edes tienneet haluavansa. Ja mitä enemmän lahjoja, sitä parempi. Mä jaan aina lahjani useampaan pakettiin, jos vain mahdollista. Eli siis Taru Sormusten Herrasta menisi mun käsittelyssäni varmasti kolmeksi paketiksi.
Isäni on samanlainen. Mä olen tainnut saada joskus kengät joululahjaksi - kahdessa paketissa. Tai kengät yhdessä ja kenkärasva toisessa. Ei ole vaikea arvata yhden lahjan sisältävän kengät, jos avaa ensin rasvapurkin. Mutta se tekeekin siitä sitäkin hauskempaa.
Mulle ei tule joulustressiä, eikä mua rasita "kaupallinen joulu". En ole ostanut yhtään lahjaa pakosta. Ja kuten sanottua, me ollaan Hanneksen kanssa askarreltu vähän kaikenlaista. Jos me kerran vuodessa ajatellaan lähimmäisiämme, niin hyvä on. Itse toivon joululahjaksi suojatien eteen pysähtyvää autoa. Siihen taidetaan tosin tarvita jo korkeampia voimia.
Neliviikkoisella vauvalla ei ole montaakaan omaa, tietoista, toimintoa. Hannes itkee, kun on nälkä, syö, kun saa ruokaa, röyhtäisee, kun röyhtäytetään, kakkaa, kun ruoan on aika tulla ulos ja lopun aikaa Hannes nukkuu.
Siitäkin huolimatta, me olemme jo oppineet tunnistamaan kymmeniä erilaisia ilmeitä, joilla Hannes selvästi yrittää sanoa meille jotain. Hanneksella on kakka-ilme, aivastus-ilme, mahakipu-ilme, ruoka-oli-hyvää -ilme, äiti-on-paras -ilme ja miks-mä-olen-tän-miehen-sylissä-jos-se-ei-kuitenkaan-pysty-antamaan-mulle-maitoa -ilme. Ja sitten se ilme, jota kukaan muu ei ole nähnyt, se hei-faija-sä-olet-hyvä-tyyppi -ilme, se sellainen puolivirnistys.
No, koska suurin osa Hanneksen elämästä tulee refleksinomaisesti, oli meillä ilo ylimmillään, kun Hannes eilen nosti päätään komeasti. Jä käänsi päätään äidin ja isän äänen suuntaan!
Hanneksen ristiäiset pidetään 28.12. ja pappi kävi tänään vierailulla sopimassa ristiäisten yksityiskohdista. Me olimme valmistautuneet huolellisesti, miettineet, minkälaisen intiimin ilmapiirin me haluaisimme tilaisuuteen ja jopa leiponeet joulutorttuja papille tarjottavaksi. Pappi, Liisa, on ruotsinsuomalaisia ja vetää seremonian kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Kivasti sekaisin niin, että osa ohjelmasta otetaan suomeksi ja osa ruotsiksi.
Vaikka paikalla ei varmaankaan tule olemaan montaakaan suomenkielistä minun ja vanhempieni lisäksi, tuntuu aika tärkeältä, että Suomi ja suomen kieli (varsinkin) ovat jotenkin edustettuina tilaisuudessa. Onhan Hannes puoliksi suomalainen. Ja minä kokonaan.
Mä höpötän Hannekselle koko ajan suomeksi, ja siinä on sekin hyvä puoli, että Jessicallekin tarttuu suomea korvaan jatkuvasti. Lasten kieli on aika helppoa, ja varmasti Jessicakin oppii sanomaan, "onko hikka? joo on hikka, on hikka, paha hikka" tai "nyt on kakka housussa, kakka, kak-ka, oi, oi, kakka housussa" ja "yhdeksän neliöjuuri on kolme, yhdeksän neliöjuuri on kolme, yhdeksän neliöjuuri on kolme". Ei pidä päästää kaveria ihan helpolla. Heh.
Mä olen huomannut päässeeni uuteen seuraan, uuteen kerhoon.
Me lennettiin eilen Ruotsiin ja matkan aikana monet miehet hymyilivät mulle, tai nyökkäsivät tai vain nostivat kulmakarvojaan, mutta tervehtivät kuitenkin. Naiset kallistivat päitään ja hymyilivät suloisimpia hymyjään. Lentokoneessa Stuertti tuli aivan erikoisesti toivottamaan hyvää matkaa ja näyttämään, kuinka turvavyöt laitetaan päälle. Jopa vierustoverit käytävän toiselta puolelta ryhtyivät rupattelemaan kanssani. (Kyseessä oli tosin SAS:n lento, mutta vierustoveri oli suomalainen).
Ja kaikki tämä yhden sylissäni istuvan toppapukuisen pojan tähden.
Hiukset: ukki
Kulmakarvat: Risto/famu
Silmät: Risto (väristä ei vielä oikein osaa sanoa)
Nenä: Jessica
Huulet: Ylähuuli ja huulen ja nenän välinen osa Jessicalta, alahuulesta vielä neuvotellaan, sillä tietyissä asennoissa ja ilmeissä se on aivan ilmetty Risto.
Leuka: Jessica/mormor
Kaula: Ei näköhavaintoja
Hartiat: morfar
Kädet: Älyttömän pitkät sormet, pakko olla Jessica. Omani ovat mallia prinssinnakki.
Pakarat: Jessica
Pohkeet: Risto
Varpaat: Jessin veli Jocke.
Ääni: Hannes
Asenne: Jessican sinnikkyys, Riston harhaileva katse
Hannes syntyi 22.11. Minun isäni synttärit ovat siitä kahdeksan päivän päästä, eli 30.11. ja minun synttärini siitä taas kahdeksan päivän päästä. Kasit.
Äiti kertoi viime viikolla, että minun laskettu aikani olikin itse asiassa sama kuin Hanneksen laskettu aika. Hannes oli viikon etuajassa, minä melkein kaksi myöhässä.
Hannes syntyi klo 02.58, minä 03.30. Siksiköhän me istutaan täällä keittiön pöydän ääressä kahdestaan keskellä yötä? Ollaan yöihmisiä.
Kello on nyt 00.16. On siis itse asiassa syntymäpäiväni. Pitää mennä nukkumaan, Hannes varmaankin herättelee -- aamulla.
Hanneksen isoisoisä, eli minun isoisäni syntyi vuonna 1914 Venäjän vallan alla kipristelleeseen Suomeen. Suomi, ja maailma, on muuttunut aika paljon neljän sukupolven aikana.
Hannes Kolehmainen juoksi Venäjän ruhtinaskunnan autonomisen Suomen maailmankartalle vuoden 1912 olympialaisissa Tukholmassa voittamalla 5000m, 10000m ja maastojuoksun. Siis 90 vuotta sitten. Sen Hanneksen Suomi oli aika lailla erilainen kuin meidän Hanneksemme Suomi. Onko suomalaisuus vesittymässä, onhan meidänkin Hanneksemme kaksoiskansalainen... heh.
Jos olet kuvitellut, että minä vaan täällä istun ja lauleskelen ja ihailen poikaani, niin väärässä olet. Vanhempana oleminen on näin alkuvaiheessa jatkuvaa itsensätutkiskelua ja -epäilyä. Lapsen jokaista liikettä ja äännähdystä tulkitaan, vaikka ei edes haluaisikaan. Miksi Hannes itkee? Miksi Hannes ei itke? Miksi Hannes syö niin paljon? Miksi Hannes ei nyt syö mitään? Miksi Hannes valvoo yöllä ja nukkuu päivät? Miksi Hannes nukkuu yöllä ja valvoo päivällä? Ja ennen kaikkea: onko se minun vikani?
Eli: Voisiko Hanneksella olla parempi isä?
Sitten, kun Hannes nukahtaa mun syliini keskellä yötä, niin kaikki tuntuu taas itsestään selvältä. Mä olen maailman paras Hanneksen isä. Näinhän sen pitikin olla.
"Kas on Mikki merelle lähtenyt, pikku kaarna-pur-rel-laan..." Ja mun toinen suosikkilauluni 1970-luvun alkuvuosina oli se toinen Mikki-laulu, jossa Mikki hyppelee mättähältä mättähälle.
Jostakin aivolohkosta, jonkun harmaan aivonystyrän alle jääneenä, jostakin pomppaa nyt lauluja. Mä laulelen Mikki-lauluja, ja CCR:ää ja Beatlesia ja Katri Helenaa ja Frederikiä ja Lea Lavenia (jos Lea Laven on se, joka lauloi siitä Apinamiehestä) ja perhana, jopa Juicen Jyrki-boyn teksti on palautunut sanatarkasti mieleen.
Eniten kuitenkin yllätyin toissayönä, kun huomasin kuiskaillen laulavani O Sole Mioa. Suomeksi! Ja osasin vielä senkin tekstin ainakin puoliksi. Loput keksin sitten siinä mennessä.
Hannes ei siitä välittänyt. Hän nukahti syliini. Ja O Sole Mion nousuun oli vielä pari tuntia aikaa.
