Mikä päivä tänään on? Mä olen mennyt päivissä ihan sekaisin, ja jos en olisi äsken tarkistanut asiaa, en olisi tiennyt. Päivät ja yöt menevät sekaisin, päivät keskenään ja yöt keskenään ja sitten vielä päivät ja yöt kivasti sekaisin. Koko mun maailmani on viimeisen viikon ollut aika pieni, ja jotenkin oman navan ympärillä, vaikka Hanneksen navasta onkin keskusteltu.
Jessica alkaa pikkuhiljaa toipua synnytyksestä. Siis pikkuhiljaa. Jos synnytystä on aikaisemminkin verrattu maratoniin, niin pitäisi muistaa, että palautumiseenkin menee aikaa maratonista palautumisen lailla. Päivä kerrallaan, baby steps.
Koska me ollaan ajasta vähän sekaisin, niin meidän suunnittelujänteemmekin on muuttunut. Toistaiseksi emme tee asioita "kello 16", "29.11." tai "kolmen viikon päästä". Nyt me mennään kävelylle, postiin, sohvalle, syömään "ennen kuin aurinko laskee", "vaipanvaihdon jälkeen", "kun olet syöttänyt Hanneksen" sekä "kohta" ja "joskus".
Harvoin ovat pissa-kakka -jutut olleet yhtä vakavia kuin nyt. Jokainen Hanneksen vaippa tutkitaan tarkasti ainakin näkö-, tunto-, ja hajuaistein ja analysoidaan tarkasti. Toistaiseksi tulokset ovat olleet varsin ilahduttavia niin määrän kuin laadunkin suhteen.
Kyllä tässä saa aika lailla improvisoida. Kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, on järkyttävää huomata, kuinka vähän sitä tietää pikkuvauvoista. Koko valmennus ja koko ympäristö ovat niin synnytyskeskittyneitä, että koko prosessi tuntuu pysähtyvän siihen. Ja kuitenkin, nythän se vasta se alkaa. Sanon isänä.
Paljonko lapsi syö? Paljonko sen pitäisi syödä? Kuinka paljon lapsi nukkuu? Paljonko sen pitäisi nukkua? Paljonko lapselle laitetaan päälle? Onko liian kylmä? Kuuma? Ja ennen kaikkea: paljonko lapsen pitäisi syödä?
Tänään se sitten alkaa. Tai on jo alkanutkin: syöttäminen, vaippojen vaihtaminen ja Hanneksen palvominen. Jessica ja Hannes tulivat nimittäin iltapäivällä kotiin.
Nyt me nukutaan vierekkäin, kaikki kolme. Kaksi meistä taitaa kuitenkin nukkua vain toinen silmä kiinni, ainakin ekat yöt. Kolmas puolestaan nukkuu, osittain silmät kiinni, mutta suu auki.
Niinhän siinä kävi, että Hildasta tulikin Hannes. Komea poika syntyi 22.11.2002 klo 2.58 aamulla. Vanhemmat erittäin väsyneitä, mutta erittäin onnellisia. Palaan asiaan.
Nyt mä tiedän, minkä takia synnytysvalmennuskursseja oikeasti järjestetään. Se on tulevien isien kypsyystesti. Siellä erotellaan pojat miehistä ja miehet pojista ja miehet naisista.
Kuvittele 10 pariskuntaa istumaan pimeään kansakoulun jumppasaliin. Heidän keskellään on diaprojektori. Aivan. Dia. Pariskunnat istuvat vieretysten ja odottavat esityksen alkua.
Valmentaja napsauttaa projektorin päälle ja ensimmäinen kuva on piirros vaginasta. Miehet tuijottavat suoraan eteensä, kukaan ei uskalla vilkaista sivuilleen, ei muita miehiä eikä edes omaa puolisoaan. Osa huomaa käsissään jotain erittäin mielenkiintoista, toiset etsivät laukustaan kynää. Kynä löytyi, kun dia vaihtui.
Kukaan ei tirskunut. Kaikki saavat jatkaa. He ovat selvittäneet isien kypsyyskokeen.
Minkä ihmeen takia lapsille lasketaan "laskettu aika" päivän tarkkuudella, jos kuitenkin vain 4% lapsista syntyy sinä laskettuna päivänä? Eikö hyvin riittäisi vaikka "arvioitu viikko"?
Nyt tulevat vanhemmat, ainakin tällaiset ensisynnyttäjät, kuten minä, stressaavat vain turhaan siitä lasketusta päivästä. Tulevista isovanhemmista, duunikavereista, sukulaisista ja muista tuttavista nyt puhumattakaan:
"Millonkas se olikaan se aika?"
"Jokos se on syntynyt?"
"Enää yhdeksän päivää?"
Noh, ei voi kuin odottaa. Hilda painaa nyt 3,4 kiloa ja alkaa olla valmis.
Kuinka sitä voi tuntea itsensä näin avuttomaksi näin luonnollisen asian edessä. Siis vauvan. Ei, ei ole syntynyt vielä, mutta me olimme synnytysvalmennuksessa taas eilen. Unohtakaa muuten kaikki elokuvien hengitysharjoitukset, niistä ei ole ollut tietoakaan meidän kurssillamme. Me olemme istuneet puoliympyrässä ja kuunnelleet asiantuntijoiden esityksiä.
Eilen kuitenkin asiantuntijalla oli mukanaan kaksi nukkea ja mä kuvittelin jo, että nyt me pääsisimme vaihtamaan vaippoja. Melkein. Saimmehan me kuitenkin kokeilla otteita ja testailla, kuinka lasta kannetaan. Tosin nukke oli noin 60% oikean lapsen koosta ja muutenkin jäykkä muovijöpökkä, mutta kuitenkin.
Olisin omalla otteellani ilmeisesti murtanut vauvalta käden.
Siis: kuinka sitä voi olla näin avuton? Eikö jossakin geenissä pitäisi olla sellainen osa, joka tietäisi automaattisesti, että lapsen silmät pitää pyyhkiä pumpulilla, mutta ei vanupuikolla ja, että kannattaa peittää hartiat oksennusliinalla (miksen ole jo suihkuttanut teflonia kaikkien paitojen hartioille?) tai, että lapsi kannattaa pestä rasvalla?
Oli kuitenkin hauska huomata, kuinka kaikki kurssilla olleet miehet vaihtoivat katseita, kun nukke kiersi sylistä toiseen, ja kuinka kaikkien puolisot näyttivät, kuinka vauvaa oikeasti pitäisi käsitellä.
"No, laskettu aika on 27. marraskuuta, lähellä se alkaa olla, he he he."
Tämä ihan vaan sen takia, että kun "kaikki" sitä koko ajan kysyvät. Tää on tällaista odottavan ihmisen kiukuttelua, totta kai mä ymmärrän, että ihmisiä kiinnostaa ja he haluavat vain osoittaa kiinnostuksensa. Ihan kivahan se on.
Mutta se on vähän niin kuin lomaltapaluu: Ihan hauskahan lomasta on kertoa kavereille, mutta kun saman storyn kertoo kuudennen kerran tunnin aikana, se alkaa tuntua itsestä hieman kuluneelta, ja versiot tiivistyvät ja tiivistyvät, kunnes jäljelle jää enää sama vanha: "Eihän sitä lomaa koskaan liikaa ole, mutta onneksi ilmat suosivat. Entäs itse?"
Että, jos joku sulta kysyy, kuinka meillä menee, niin vastaa vaan, että "laskettu aika on 27. marraskuuta, lähellä se alkaa olla."
Mehän asutaan ihan Naistenklinikan vieressä. Tai, no, ihan vieressä on ehkä hieman liioittelua, mutta ei sinne ole matkaa kuin muutama sata metriä. Mä olen lenkkeillyt siitä ohi, ja sinne juoksisi parissa minuutissa, jos olis hirveä kiire. Paitsi, että silloin kun sairaalaan pitäisi mennä, niin useinhan ei pysty juoksemaan. Eli siis meidän tapauksessamme, jos Jessicalla ei olisi isoa mahaa, me pääsisimme kotoa sairaalaan viidessä minuutissa, mutta jos Jessicalla ei olisi isoa mahaa, niin meillä ei olisi mitään syytä mennä sairaalaan.
Mä luulen, että me ajellaan sinne Volvolla, kun sen aika tulee.
Eilen me kävimme tutustumiskäynnillä Naistenklinikalla. Meitä oli yhteensä noin kahdeksan pariskuntaa, ja me kiersimme synnytysosaston vastaanotosta synnytyshuoneeseen saakka. Matkalla meille näytettiin myös ihkaoikea vauva, joka sai Jessin huudahtamaan ilosta oikein kunnolla.
Itse synnytyshuone oli mulle positiivinen yllätys. Vaikka en itse olekaan mikään suuri sisustaja, niin panin kuitenkin merkille ikkunoissa olleet verhot, ja kukkaset. Ja sen vesisängyn. Ja CD-soittimen. Ja suihkun. Ja tietenkin telkkarin. Huone oli vieläkin tietenkin sairaalan huone, ja sängyn ympärillä oli kaikenlaisia kojeita ja mittareita, mutta kaiken kaikkiaan se oli aika viihtyisä ja kotoisa.
Kulmassa oli jopa riippuköysi, josta mä voin ottaa tukea, jos jalat alkavat pettää.
Vaipparoskis. Olen mäkin kaikkea nähnyt ja aika monesta muusta kummallisesta asiasta kuullut, mutta miksei kukaan ollut koskaan kertonut mulle, että vaipparoskis on ihan pakko hankkia?
Tässä on olemassa kahta koulukuntaa:
1) 25 litran ämpäri -koulukunta, jotka ovat valmiita kestämään lievän ulosteen hajun asunnossaan. "Vauvan kakka ei haise" ja "Ei se niin pahalta tunnu -- kun siihen tottuu" ovat tämän koulukunnan edustajien lausuntoja.
2) Sangenic -koulukunta. Sangenicin valmistama "Nappywrapper" (suom. vaipanpakkaaja) edustaa ihmiskunnan kehityksen terävintä huippua. Siinä vaippa työnnetään säiliöön, jossa ne pakataan antiseptiseen muoviin, ja vaiposta tulee hajuttomia. "Ensin meillä oli 25 litran ämpäri, mutta sitten Pertti kyllästy siihen hajuun ja se osti meille Sangenicin" ja "Älä kuvittele, että mä olisin päivät pitkät kotona siinä hajussa. Vaippoja kuitenkin vaihdetaan 8 kertaa päivässä", toteavat Sangenicin kannattajat.
Valintoja ... päätöksiä ... Onhan meillä vielä aikaa testata vaikka molempia vaihtoehtoja, ennen kuin Hilda syntyy.
Isyyslomaa saa pitää 18 päivää, eli siis kolme työviikkoa. On vaikea sanoa, onko kolme viikkoa paljon vai vähän. Olenko kolmen viikon lapsenhoidon jälkeen valmis lopettamaan työnteon kokonaan vai juoksenko toimistolle 19:ntenä päivänä? Sen näkee joulukuussa.
Kaikki ovat kysyneet, aionko pitää isyyslomaa. "Kyllä". Sen jälkeen jatkokysymys on aina: "paljonko"? Ja kun vastaan "kolme viikkoa", niin kaikki nyökyttelevät tohkeissaan. "Oikein, oikein, sillä lailla!" Isiltäkin odotetaan jo osallistumista lapsen vastaanottoon -- ja hyvä niin.
Mulla olisi edessä yksi työmatka Ruotsiin 20.11. (kuten on tainnut jo tulla mainittua), mutta nyt en oikein haluaisi lähteä matkaan. Olen paljon mieluummin turhaan Helsingissä kuin jossakin Ruotsin korpimaisemissa, kun pitäisikin olla Haartmaninkatu 2:ssa. Selitin asian projektia vetävälle kollegalleni, joka puolestaan välitti tiedon asiakkaallemme. Asiakas ei innostunut asiasta lainkaan ja piti moista tekosyynä.
--------------------
Tohon tuli se viiva. Siihen mä vedin rajan. Kuinka kukaan voi oikeasti pitää minkään firman mitään esitystä tärkeämpänä kuin sitä, että mä olen paikalla kun Hilda syntyy? Näyttäkää mulle se firma.
Viime viikolla Jessi oli saanut sata grammaa lisää painoa. Tällä viikolla 800 grammaa. Niin se elämä heittelee. Kaikkihan ei toivottavasti mene Hildaan, eikö toivottavasti jää Jessillekään, vaan se paino jakautuu jotenkin tasaisesti Hildan lihaksiksi, Jessin lihaksiksi ja loput joksikin muuksi.
Hilda painaa nyt noin kolme kiloa, ja voisi siis syntyä vaikka heti, jos niikseen tulee. Maarit-kätilön mukaan "tämä vauva ei taida odottaa 40 viikkoa", eli pari viikkoa meillä olisi tässä vielä jaksettavana.
Nyt menee kaikki uusiksi. Vielä ehtii vaihtaa nimet! Vielä ehtii miettiä vaatteita ja huonekaluja. Vielä ehtii!!!
Kävin Joensuussa nopeasti, lauantaina sinne ja tänään takaisin. Ja niin kuin melkein aina, niin tavaraa oli enemmän tullessa kuin mennessä. Aina sitä joitain aarteita löytää. Isä on vuosien varrella moneen kertaan esitellyt ja tarjonnut minulle omaa kelsiturkkiaan, mallia Sheriffi MacLeod. Meillä on monta valokuvaa, joissa isällä on päällä se turkki ja minulla joitain muita seiskytluvun mallisia vaatteita, jotka äiti oli tehnyt.
Turkki on kaivettu esiin monta kertaa vuosien varrella ja joka kerta sille on naurettu yhtä makeasti. Onhan se niiin seiskytlukunen ja niin hauska. NIIN hauska. N-i-i-n hauska.
Nyt se roikkuu meidän eteisessä. Se on nimittäin n-i-i-n tyylikäs. Erittäin hieno.
Kaivaakohan Hilda Jessican punaista nahkatakkia esiin vuonna 2025? Kun me ollaan ensin naurettu sille makeasti koko 10-luku. Vai onko minun 50-lukulainen nahkatakkini sittenkin se Juttu? Mutta Hildan kundikaverille mä en sitä anna!
Vai onko meillä kaikilla samanlaiset Star Trek -univormut vuonna 2025, niin kuin kaikissa tulevaisuuteen sijoittuvissa TV-sarjoissa?
