Mä en nukkunut montaakaan tuntia viime yönä, ja niistä vähistäkin on melkein huono omatunto, koska mä tiedän, että Jessica oli samaan aikaan kuitenkin valveilla. Koko raskausaika on mennyt todella hyvin, eikä Jessicalla ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia tai ongelmia; ei aamupahoinvointia eikä selkävaivoja.
Viime yönä hän kuitenkin heräsi pahoinvointiin ja oksensi.
Ja kuunteli kaikenlaisia merkkejä Hildasta. Mutta Hilda ei potkinut.
Aamulla Jessica lähti neuvolaan, ja hänet pantiin johonkin laitteeseen, jolla kuunneltiin Hildan sydänääniä. Samaan aikaan toisaalla, mä istun turhauttavissa palavereissa ja mietin, kuinka Jessi pärjää. Kukaanhan ei juurikaan puhunut ruotsia Naistenklinikallakaan, mikä on aika huolestuttavaa marraskuun loppua ajatellen.
Jessi makaa koneessa, ja kuuntelee Hildan sydänääniä. Jotka kuuluvat ja ovat voimakkaita. Ultraäänessäkin näkyy terve lapsi, joten kaikki on hyvin.
Valmennuskurssi alkoi tänään. Sen tärkein opetus oli, että vaikka odottaminen on tylsää ja kurjaa, ei kannata hermostua tai mennä paniikkiin.
Kurssinvetäjä oli nimittäin 50 minuuttia myöhässä.
Paikalla oli yhdeksän pariskuntaa, kaikki yhtä odottavina (sic) ja jännittyneinä. Kukin pariskunta nappasi Arbiksen kahvilasta pöydän ja istui siinä sitkeästi puoli kuuteen saakka, vaikka kurssin piti alkaa jo 17.15. Puoli kuudelta yksi pariskunta lähti pöydästään. Samaten eräs nainen.
Nainen tuli takaisin 17.35. Pariskunta ei tullut enää takaisin.
Nainen sanoi, "Vetäjä oli erehtynyt päivästä, mutta on nyt matkalla ja täällä noin vartin päästä."
Kuudelta Jessica ja minä olimme jo ehtineet syödä pullat, juoda kokikset ja kävellä pitkin käytävää. Jessican selkää alkoi särkeä, joten mä hieroin sitä hieman. Oma pulssi alkoi turhautumisen myötä nousta kolminumeroiseksi, joten mä alkoin keskittyä omaan hengitykseeni. Viittä yli kuusi me kuuntelimme tarkoin jokaikistä askelta ja hissin oven aukeamista.
Kymmentä yli kuusi hissin ovi aukesi ja sieltä ilmestyi hengästynyt nainen.
Lastenvaatteet ovat hyvännäköisiä. Siis sillä tavalla hyvännäköisiä, että ne näyttävät todella mukavilta. Nehän on suunniteltu sillä tavalla väljiksi, että ne on helppo pukea päälle, mutta ei sillä tavalla, että ne näyttäisivät vain isoilta. Kaula-aukkokin on mukavan väljä, ja paidat kietaistaan päälle.
Lastenvaatteet ovat myös hyvää materiaalia, ympäristöystävällisiä, peppuystävällisiä ja käyttöystävällisiä. Ja kun minusta värikkäät vaatteet ovat kaikin puolin OK, niin lastenvaatteet ovat mielestäni ihan jees.
Miksei sellaisia vaatteita voisi pitää vielä aikuisenakin? Nythän isot miehet liikkuvat nylonpaidoissa, ja jokin ihme huivi (vaikka silkkinenkin) kaulaa kuristamassa. Housut ovat kireät ja ahtaat, ja pikkutakissa vain kolme nappia, joten merituuli menee ihan väkisin kaulaaukosta sisään ja suoraan selkäytimeen.
Ajattele, jos voisit vetää yllesi ensin alkkarit, sitten jonkun pehmeän bodyn, sitten sen sinivihreän potkupuvun ja napata myssyn päähäsi ulko-ovella. Hölmöä? Vain koska me olemme niin päättäneet.
Mun isäni on antanut vuosien varrella mulle muutaman hyvän ja napakan elämänohjeen. Osan ilman, että on edes itsekään huomannut antavansa elämänohjeita ja osan tarkoin harkiten. Noista jälkimmäisistä osa oli lainattu muilta.
Isäni kertoman tarinan mukaan Walt Disneyllä oli työpöydällään lappu, jossa luki: "Ole aina oma itsesi".
Minunkin pöytääni liimattiin sellainen lappu.
Sen verran neuvo on minuun vaikuttanut, että en voi lainkaan sietää teeskentelijöitä, enkä jaksa istua palavereissä, joita pidetään yllä vain kulissien vuoksi. Ja yritän aina olla ihan oma itseni, miettimättä muiden mahdollisia rooliodotuksia.
Kaikille se ei ole aina itsestäänselvää. Siksi yllätyinkin iloisesti tänään, kun esimieheni vastasi kännykkäänsä kesken pienen istuntomme.
Mä olen monta kertaa miettinyt ja arvaillut, onko lentokentillä yleensä enemmän surullisia vai iloisia ihmisiä. Jos oletetaan, että toisia saattava on hieman murheissaan siitä, että ystävä lähtee ja vastaavasti kaveriaan vastanottamassa oleva on iloinen. Meneekö kaikki tasan, vai onko lentokentillä jompaa kumpaa enemmän?
Ehkä siellä on enemmän iloisia ihmisiä. Ehkä ne, jotka ovat surullisia, vain saattavat ystävänsä kentälle, mutta eivät jää odottelemaan koneen lähtöä, kun taas vastaantulevat ihmiset tulevat ajoissa. En tiedä.
Mä olin tänään Tukholmassa koko päivän. Oli hauska reissu, vaikka rankka olikin. Ehdin pitää tiukan palaverin, käydä parturissa ja tavata entisiä kollegoitaniAppelbergiltä.
Päivän teki kuitenkin erityisen hauskaksi se, että mulla oli reissukaverina Lasse. En ollut Lassen kanssa aikaisemmin kunnolla jutellutkaan, joten uusi tuttavuus oli stäkin hauskempi. Lasse on ansioitunut ja palkittu graafinen suunnittelija ja kuvittaja, jonka kuvia oletkin varmaan nähnyt Hesarin sivuilla. Lasse on lehtialan konkari, joten me puhuimme lehtien tekemisestä koko päivän. 12 tunnin aikana tuli suunniteltua jokunen lehden konsepti ja muu liikeidea. Lasse oli juuri paljastamassa mulle lehtialan suurta salaisuutta, sitä viisasten kiveä, kun kuljimme kohti liukuovia, jotka erottivat matkamiehet taaksejätetyistä.
"Kuule, Risto, nyt on niin, että tärkeintä on vain..."
Shhuuuuusshh. Liukuovet aukesivat.
"SIINÄ SE ON!!! kaksi pientä tyttöä huusi yhteen ääneen ja ponkaisi patsaan juurelta kohti Lassea, heidän isäänsä.
Minulta jäi se menestyksen salaisuus saamatta. Vai jäikö?
Mun äitini kertoi tarinaa jostakin afrikkalaisesta heimosta, jossa kaikille vastasyntyneille lapsille laulettiin oma laulu. Se laulu seurasi sitten lasta koko hänen elämänsä ajan; laulu laulettiin, kun hän täytti vuosia; laulu laulettiin, kun hän toi metsästyssaaliin kotiin; laulu laulettiin hänen häissään.
Ja samaa laulua laulettiin myös, kun henkilö teki jotakin tyhmää tai joutui vaikeuksiin, muistuttamassa hänen juuristaan. Herättäjänä.
Nyt vaikuttaa siltä, että Hildan laulu tulee olemaan hieman omilla soinnuilla soitettu Proud Mary. Jos en ehdi opetella saamaan neljättäkin sointua kitarastani.
Mä heräsin keskellä yötä. Jos sä tuntisit mut oikein hyvin, tai olisit nähnyt mut joskus aikaisin aamulla, niin äs tietäisit, että mulla on paha taipumus olla hieman, öh, sanotaanko "aamuäreä". En ole todellakaan maailman puheliain tai sympaattisin ihminen aamuseitsemältä. Saati sitten kahdelta yöllä.
Jos siis tuntisit mut oikein hyvin (tai olisit nähnyt mut joskus aikaisin aamulla), niin varmaan ajattelisit, että mua olisi harmittanut koko loppuviikon, jos en olisi saanut tietää, kuinka siinä lätkämatsissa kävi ja, että onnistuinko mä tekemään maalin siitä läpiajosta, joka mulla oli, just ennen kuin heräsin. Ja olisitkin ihan oikeassa. Yleensä.
Nyt sattui vain olemaan niin, että mä heräsin viime yönä ensimmäistä kertaa lasten pinnasängyn vierestä. Sänky oli tyhjä, mutta ei se mitään. Mä nousin ylös, näin sängyn ja kompuroin kylppäriin tavalliseen tapaan, mutta tällä kertaa mulla olikin kasvoillani hölmö hymy. Unenpöppöröinen, mutta onnellinen hymy.
Yhdet sanovat, että lapsen kanssa on niin helppoa ja antoisaa olla ensimmäiset kuukaudet, "kun ruoka on aina mukana ja lapsi vaan nukkuu ja syö". Toisten mukaan ensimmäiset kuukaudet ovat silkkaa helvettiä, "kun lapsi ei nuku öitä, koko ajan saa olla valveilla ja tarkkana, ja itse on koko ajan väsynyt". Erään ystäväni mukaan "isän kannalta olisi parasta, että lapset syntyisivät kaksivuotiaina, jolloin niiden kanssa voi jo kommunikoida, eivätkä ne ole niin riippuvaisia äidistään". Yhdenkään naisen en ole kuullut olevan samaa mieltä siitä, että lasten olisi parasta syntyä kaksivuotiaina..
Koulukuntien raja menee aika lailla miesten ja naisten välillä. Useimmat naiset (joiden kanssa me olemme keskustelleet) muistelevat ensimmäisiä kuukausia haikeudella ja lämmöllä; miehet taas muistavat pääasiassa unettomat yöt ja kroonisen uupumuksen.
Mua ei oikeastaan väsymys haittaa. Mä olen jo pitkään tehnyt freelancerduuneja öisin, ja otan uneni sieltä, mistä sen saan. Kerran menin kellosepälle vaihdatuttamaan pattereita kellooni - ja nukahdin tuolille odotellessani.
Jessi-rukka. Hän saa ensin herätä vauvan ääniin ja sitten herätellä toisella puolella ähisevää miestä. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät.
Auton ja lastenvaunujen ostaminen on ihan samanlainen prosessi. Voin nyt puhua omasta kokemuksesta, sillä tuli tänään ostettua uusi auto ja katsottua useita lastenvaunuja.
"Onko siinä riittävästi tilaa kaikille tavaroille"?
"Tarvitaanko me todellakin noin suuri"?
"Mutta onhan se aika uusi, ei se ole parissa vuodessa mennyt miksikään."
"Tässä Hilda sitten istuu."
"Se on hyvä merkki, kyllä siihen voi luottaa".
"Niin, ja onhan se turvallinenkin".
Ainoana erona, että lastenvaunujen kohdalla meillä ei ollut antaa vanhoja vaihdossa.
Auto on Volvo ja lastenvaunut ... vielä auki, koska Jessin isä on luvannut hankkia ne marraskuussa, kun hän tulee käymään Helsingissä. Mutta onhan se hyvä tietää jo etukäteen, mitä haluaa.
Jessica on ollut tämän viikon työmatkalla Tukholmassa, joten mä olen ollut talonmiehenä täällä. Eilen piti sitten vähän siivoilla ja laittaa paikkoja kuntoon. Loppuillasta viikkailin pyykkiä: T-paita, T-paita, T-paita, sukat, T-paita, sukkahousut...
Ihan pienenpienet sukkahousut, joiden koko pituus oli ehkä noin 30 cm.
Tänään olemme saavuttaneet viikon numero 32. Laskettuun aikaan on enää kahdeksan viikkoa.
Kahdeksan viikkoa. Kahdeksan viikkoa on 56 päivää. Vielä 56 päivän ajan me heräämme keskeltä sänkyä Radio Novan ei-kovin-hauskaan aamushow'hun. Vielä 56 aamuna me paahdamme leipää ja luemme sanomalehtiämme ja kommentoimme nokkelasti Hesarin ja Dagens Nyheterin uutisia. 56 aamuna voimme käydä samaan aikaan suihkussa. 56 päivää. Se on 80,640 minuuttia.
Hildan sydän ehtii lyödä noin 10,483,200 kertaa ennen kuin kohtaamme.
Kymmenen miljoona sydämenlyöntiä.
Ja sen jälkeen Radio Novan aamushow saa väistyä Hildan show'n tieltä.
Mä tajusin tänään, että mä en ole (ehkä alitajuisesti) varaillut itselleni minkäänlaisia kokouksia tai seminaareja tai muita palavereita marraskuun lopun jälkeen. Tuntuu vähän oudolta olla palavereissä, joissa mietitään sopivia päivämääriä tapaamisille jostain joulukuun puolivälin tienoilta. Hyvänä esimerkkinä meidän firman tupaantulijaiset, jotka on nyt päätetty pitää 12.12. Minä välitin tiedon tiimiläisilleni, mutta en edes kirjoittanut mitään ylös omaan Palm Pilotiini.
Mähän olen silloin kuitenkin isyyslomalla. Ja jos haluan tupareihin mennä, niin eiköhän mua niistä muistutella.
Mulla ei siis ole palaverin palaveria marraskuun puolivälin jälkeen, ainakaan toistaiseksi, enkä mä niitä haluakaan sinne. Mun Palmini on ihan vihreä siinä kohtaa. Hyvä niin. Työt saa jäädä.
