I've still got it! Mä kannoin Jessican just sohvalta sänkyyn. Jessi oli nukahtanut Hockey Nightin aikana (enemmän night kuin hockey Jessille) ja mä nostin sen sohvalta syliini ja siirsin makuuhuoneeseen. Tosin, mä en pysty kantamaan Jessicaa hänen huomaamataan, kyllä Jessi aina herää siihen, kun mä nostan häntä. Eli, ei mulla ole oikeastaan mitään muuta syytä kantaa Jessicaa kuin osoittaakseni itselleni, että mä pystyn siihen.
Tehtävä suoritettu.
Mä pidän ajatuksesta, että mä kannan Jessicaa ja Hildaa, kun he nukkuvat. Että mä pystyn siirtämään ne turvalliseen paikkaan, ilman, että he huomaavat mitään. Että mä vartioin heidän untaan ja pidän huolta siitä, että niillä on kaikki hyvin.
Jenny-täti tuli kylään! Jessican isosisko, siis. Arhammarin perheen esikoinen. Ja Hildan tuleva kummitäti. Jos vain saadaan joku kirkko suostumaan siihen.
Nyt Jessica ja Jenny istuvat meidän olkkarissa ja tutkivat niitä meidän Portlandista ostamiamme lastenvaatteita, ja lastenistuinta. Itse istun keittiössä ja kuuntelen tyytyväisenä sisarusten keskustelua, jossa yksi päättää toisen lauseet ja sanat lentävät toisen suuhun. Ja eiköhän Jessicalta kohta lähde paidanhelma vähän ylemmäksi, että Jenny pääsee katsomaan mahaa oikein lähietäisyydeltä. Jennyhän on 3 kuukautta vaille lääkäri.
"Avaapa suu nyt Hilda, niin Jenny-täti katsoo sinne kurkkuun."
Jos ei kirkko sellaista kummitätiä hyväksy, niin kirkko on väärässä.
Jessica luki jostakin Karolinskassa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan ainoa lapsen sukupuolesta jotakin etukäteen kertova, ja tieteellisesti jotenkin todistettavissa oleva, oire on pahoinvointi. Ei siis vatsan muoto - vaikka niitäkin näkijöitä olemme jo tavanneet. Sukupuolta ei näe siitä, kuinka joku sormus pyörii mahan päällä - kuten olen jostakin jo nuorena poikana lukenut. Vauvan potkujen tiheydellä ei ole myöskään mitään yhteyttä siihen, onko sieltä tulossa tyttö vai poika - kyllä tytötkin potkia osaavat.
Mutta se pahoinvointi.
Karolinskan tutkimuksen mukaan ne äidit, jotka voivat pahoin, saavat useammin tyttöjä ja ne, jotka eivät voi pahoin, saavat "normaalia" useammin poikia.
Jessi ei ole voinut pahoin juuri lainkaan. Hmmm... Onko Hilda sittenkin .. Emil? Vai Hannes? Vai ihan joku muu?
Meidän lista näyttää suunnilleen tältä (ei missään järjestyksessä):
Emil
Hannes
Oliver
Risto Junior (ei!)
Lukas
Pitänee ruveta miettimään tätä vähän tarkemmin. Ja tarkkailemaan Jessican oloa.
Mikä maksaa? Miksei kukaan anna Jessicalle paikkaa ratikassa tai bussissa? OK, myönnetään, "ei kukaan" on aika jyrkästi sanottu, enhän mä ole ollut Jessin kanssa ratikassa kuin muutaman kerran, mutta olenpahan niinäkin kertoina ihmetellen katsonut, kuinka ihmiset jaksavat tuijottaa suoraan eteenpäin, niin ettei mieleenkään tule sanoa, "ole hyvä, istu sinä tähän, kun näytät olevan raskaanakin".
Mutta ei. Ei tietenkään. Miksi? Kaikillahan meillä on omat vaivamme.
Juu. Niin on.
Eikä se ratikan mies tietenkään voi tietää, että minä heräsin aamulla siihen, että Jessica puhuu kauhuissaan unissaan, keskellä hirveää painajaista, johon kuului sekavista huudoista päätellen ainakin verta, vauva, mahan läpi työnnetyt sormet ja muuten sekalaista paniikkia. Mutta minä tiedän.
Jos sä näet tänään jonkun raskaana olevan naisen, niin avaa hänelle ovi tai anna istumapaikka ratikassa tai pidä vaikka huoli, että hänkin ehtii bussiin.
Syksy voi olla muutenkin kurjaa aikaa. Saati sitten, jos oma vartalo tuntuu olevan lainassa jossakin muualla tai maa, jossa asuu, ei tunnu omalta. Kun uimahallilla tuntuu olevan vain outoja pervomiehiä, jotka valtaavat hieronta-alueen oudoille mieltymyksilleen ja ulkona tuulee ja on kylmä.
Meillä on huonompi päivä tänään. Tai niin kuin Jessican äidillä oli kuulemma tapana sanoa: "Eikö tänään ole hauska olla nimeltään Jessica?"
Ei.
Mahakin on ihan liian iso. Vieläkö sitä pitää pari kuukautta kantaa?
Olohuoneen sohva on täynnä lastenvaatteita. Siellä on potkupukuja, pieniä paitoja ja housuja ja lapasia, joissa ei ole peukaloita. Kirjahyllyn vieressä on pieni vauvanistuin autoon ja huoneen toisesta kulmasta löytyy vihreä Baby Björn -kantoistuin. Tai kantohärveli.
Me kävimme yhden Jessican työkaverin luona torstaina hakemassa vähän vauvantarvikkeita. Hyvä saalis. Ja tänään Hildan vaatevarasto karttui muutamilla alushousuilla ja puserolla. Kaikki korkeintaan kokoa 62, joka lienee tässä yhteydessä ko. vaatteet päälleen saavan (ei pukevan) henkilön pituus sentteinä.
Osa potkupuvuista on todella mukavannäköisiä, enkä pistäisi yhtään pahakseni vaikka niitä tehtäisiin myös ihmisille, joiden koko olisi 170 ja vähän päälle.
Mä pääsin melkein koskemaan Hildaa. Sitä lähemmäksi ei enää voi päästä - tässä vaiheessa - saamatta lasta syliin. Eilen, kun me kävimme neuvolassa, niin Maarit näytti, kuinka se vauva siellä oikein makaa.
"Tässä on vauvan pää."
Ja me vaan hymyiltiin.
"Haluaako isäkin kokeilla vähän?"
Tällä kertaa en enää odottanut oman isäni pomppaavan esiin, vaan hipsin lähemmäksi ja painan käteni Jessin mahalle. "Paina tästä", Maarit sanoi. "Paina vaan kovempaa."
Ja minä painoin. Ja tunsin pienen, nyrkinkokoisen möykyn Jessin mahan pohjassa, ja jos Jessica ei ollut aivan älyttömän hermostunut ja möykky se kuuluisa solmu mahassa, niin Hildan pää oli melkein mun käsissäni.
Nyt se on poissa. Ainakin hetkeksi. Jessica voi tänään paljon paremmin. On aivan normaalia, että lantio alkaa tuntua kipeältä, kun nainen on kahdeksannella kuulla raskaana, neuvolan täti sanoi tänään. Itse asiassa, hän sanoi kylläkin, että se on normaalia näin 30:nnella viikolla. Me synnyttämisen ammattilaiset emme näet puhu kuukausista vaan viikoista.
Neuvolan täti on tosi kiva. Maarit. Mehän juttelemme Maaritin kanssa kuin parhaatkin kaverit, vaikka emme ole tavanneet kuin ehkä noin kuusi kertaa. Mutta pakkohan Maaritista on tykätä, kun hän koko ajan kehuu meidän vauvaamme - "hienot sydänäänet" - ja kuinka täydellisen raskaana Jessica on. Maarit piirtää täydellisen keskimääräistä käyrää ja minä hymyilen vieressä ylpeänä. Ja kun Maarit pyytää minuakin lähemmäksi, hymyilen ja köpöttelen 10 sentin askelin kohti Jessin mahaa. Hyvä mä. Hyvä me.
Maarit on kätilön perikuva: mukava, rauhallinen ja ammattitaitoinen. Ja ihan kätilön näköinenkin, iso nainen. Voin hyvin kuvitella hänet roikottamassa vauvaa jalasta. Sitten hän läimäyttää vauvaa selkään, ja asettaa itkuisen lapsen sinne, minne se kuuluukin. Äidin rinnalle.
Sanotaan, että synnytykseen pitäisi valmistautua kuin maratonjuoksuun. Ja sitten sanotaan, että maraton alkaa vasta 35 kilometrin kohdalla. Meidän maratonimme alkoi eilen.
Se hiipi salakavalasti kuin pieni finni, joka aluksi kutittaa vain ihon alla noustakseen sitten esiin ja valloittaakseen lopulta koko kasvot. Kipu. Ja vaikka finnikin lopulta katoaa, se ei lohduta silloin, kun nenänpäässä komeilee valkoinen piste.
Jessicaan koskee. Sattuu. Kivistää. Ensin ei kovinkaan paljon, mutta kuitenkin tarpeeksi, että minä hermostun ja alan käyttäytyä suojelevasti. Pois, kipu, pois!
Jos synnyttäminen kerran on niin luonnollinen tapahtuma - maailman luonnollisin asia? - niin miksi sen pitää tehdä niin kipeää? Eikö Luontöäiti olisi voinut olla vähän armollisempi? Minkälainen äiti Luonto oikein on?
Jos vain pystyisin, eikä siitä olisi lapselle haittaa, niin repäisisin Jessin mahan irti ja antaisin hänelle vähän tilaa. Tilaa olla oma itsensä. Tilaa olla rauhassa. Pois ihmisten katseilta, mahan koskettelulta ja synnytystarinoilta. Tilaa nukkua mahallaan. Selällään. Kääntää kylkeä rauhassa.
Tuli käytyä Amerikassa. Tuli ainakin syötyä hyvin, mutta ei ehkä kovin terveellisesti. Amerikkalaisia lättyjä, siirappia, paistettuja perunoita, paistettuja kananmunaa, friteerattua... rasvaa. Mums.
Hilda kesti matkan rasitukset kaikesta päätellen hyvin. Edes aikaero ei vaivannut, eikä vauveli potkinut tavallista enempää. Jessican raporteista päätellen, enhän minä muuten tiedä.
Jessica sai kylläkin rautaisannoksen vauvapuhetta ja synnytysvalmennusta, sillä minun parhaan kaverini vaimo opiskelee doulaksi. Aivan, doulaksi, eli sellaiseksi synnyttävän naisen parhaaksi kaveriksi. Sellaiseksi tukihenkilöksi, joka on mukana, hieroo, auttaa, kantaa ruokaa, kannustaa ja ponnistaa mukana - koko synnytyksen ajan. Ja vähän ennen ja vähän jälkeen.
Augusta antoi Jessille kasan kirjoja luettavaksi. Ja Jessi kantaa niitä tasaiseen tahtiin minun luettavakseni.
Tiesitkö esimerkiksi, että jalkahieronta voi käynnistää synnytyksen?
Tänään on syyskuun 11. Aika moni meistä muistaa varmasti, missä oli viime vuonna 11.9. noin kello 17 iltapäivällä.
Täällä Ameriikassa valmistaudutaan huomenna muistelemaan vuoden takaista terrori-iskua ja sen uhreja. Ja kun tämän blogin alkuperäinen idea oli yrittää etsiä meidän pian (meneehän kaksi kuukautta ihan nopeasti?) syntyvälle lapsellemme nimeä, niin ajattelin heittää ilmaan vielä yhden ehdotuksen.
Mulla on hiki. Itse asiassa, mulla on hiki koko ajan. Portlandissa on nimittäin kuuma. Ainakin meidän perheessä on vielä kesää jäljellä.
Ja jos mulla on hiki, niin voit vain yrittää kuvitella, miltä Jessistä tuntuu.
Kuumuuteen oli vain yksi ratkaisu. Ilmastointi. Valitettavasti vain Devinillä ja Augustalla ei sellaista ole, joten meidän piti hyppiä koko päivä kaupasta toiseen. Eikähän sitä tietenkään kehtaa olla ostamatta mitään -- varsinkin, kun kaikki on niin halpaa:
Hildan uusi paita.
Hildan eka helistin.
Riston uudet tennarit.
Risto uusi T-paita.
Jessican uudet verkkarit.
The Onion-kirja
Parit salaiset joululahjat
Tuli ilmastoinnille hintaa.
Visa-lasku nostattanee tuskanhien pintaan. Kuinka osuvaa.
Bostonkakku on saanut odottaa toistaiseksi, sillä meidät haettiin kentältä Portlandiin. Matka kentältä tänne Mainen osavaltion ylpeyteen kesti noin pari tuntia Devinin Fordin kyydissä. Devin on eräs parhaista kavereistani.
Kaikilla jenkkiosavaltioillahan on omat sloganinsa rekisterikilvissä. Mainen kilvissä lukee "Vacationland", eli "lomamaa". Oikeassa paikassa ollaan, siis. Lomamaan nimitys tulee ilmeisesti siitä, että itärannikon porhot ovat vuosikymmenien saatossa tulleet tänne landelle lomailemaan, eli "mökkeilemään." Tosin suomalaisen "mökin" määritelmä eroaa täkäläisestä ainakin neliömäärissä ja varustelutasossa. Vaatimattomimpia kaupitellaan 350,000 eurolla...
Devin oli kouluaikoinaan kesäduunissa paikallisella purjehdusseuralla, ja eräs alueen asiakkaista oli muuan herra Rockefeller ja hänen tyttärensä Happy. Voiko parempaa nimeä rikkaalle perijättärelle antaakaan?
Kone laskeutui Frankfurtin lentokentälle 17.20. Juoksimme rappuset alas ja hyppäsimme nopeasti lentokenttäbussiin. Matka terminaali ykköseen tuntui pitkältä ja kyllähän me siinä bussissa istuttiinkin ainakin 10 minuuttia.
Ulös rynnätessämme Jessica työnsi (lievästi liioiteltuna nyt) yhden lentokenttävirkailijan seinään ja alkoi juosta rappuja ylös. Minä juoksin reppu selässä liukuportaita ylös. Portaiden yläpäässä näimme digitaalitaulut, josta piti löytää lentomme portti.
Bostonia ei näkynyt koko taululla.
#%&!!
Juoksimme ensin oikealle. Sitten takaisin vasemmalle. Sitten parin pöydän yli suoraan eteenpäin. Ja taas lähtöpisteeseen, kunnes Jessi keksi katsoa boarding passistamme, josko siitä löytyisi portti. A60.
Lisää vauhtia.
Juoksimme niin kovaa kuin pääsimme ja kuulin yhdessä vaiheessa huudon takaani, "Juokse edellä, juokset kuitenkin nopeampaa"! Ja minä juoksin, kiersin laukkuvaunuja, loikin liukuhihnaa pitkin ja väistelin ihmisiä. Juoksin maitohappoja uhmaten ainakin kuuden kerroksen raput. Ja kun lopulta pääsin hikisenä rappujen yläpäähän, siellä odotti passintarkastus.
Passit olivat Jessin laukussa.
Jessikin tuli kyllä pian raput ylös ja pääsimme jatkamaan juoksuamme kohti A60 -porttia. Laukut jälleen kerran läpivalaisun läpi, meidät tarkastettiin metallinpaljaisimen kanssa (sitä se ääni oli, Hilda) ja kun viimeisillä voimillamme pääsimme portille, vastassa oli hymyilevä virkailija.
"Helsingistä Bostoniin? Kone on jo lähtenyt." R 3:15 ip.
5.9.02
Hilda lähtee huomenna ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen. Tai, hetkinen, periaatteessa ulkomaanmatka on kyllä jo toinen, olimmehan me Ruotsissa heinäkuussa. Mutta jos Hildasta tulee kaksoiskansalainen, niin sittenhän hän matkusti tuolloin vain yhdestä kotimaasta toiseen. Joka tapauksessa, Hilda lähtee Bostoniin ja Jessica on tietysti mukana. Minä, myös.
Ei ollakaan siellä ennen käyty, niin matkasta tulee jännä. Kaikki alkaa olla valmista. Me olemme pakanneet Yatzyn, korttipakan, kasan kirjoja ja lehtiä ja Jessicalle kaksi pulloa vettä. Ne on jäädytetty pakastimessa, että ne pysyy viileinä koko matkan. Tarkkaa puuhaa.
Jessicahan ei saa nukuttua lentokoneessa, ja jos on joskus tuntunut siltä, että ne penkit ovat vähän ahtaat eikä oikein jalkatila meinaa riittää, kuvittele miltä tuntuu, kun samalla penkillä istuu kaksi ihmistä. Vaikka se toinen ei ihan vielä olekaan syntynyt. Tulee melkein huono omatunto siitä, että mulla ei ole isoa mahaa.
Ei kande kelaa. Pitäisi aina silloin tällöin muistaa muistuttaa itseään siitä, että jotkut asiat voi ihan hyvin tehdä vaan impulsiivisesti tunteella ja että kaikkia asioita ei tarvitse pystyä perustelemaan järkevästi.
Meillä puhuttiin taas sunnuntaina nimistä. Sukunimistä. Ja ihan näin meidän kesken voin paljastaa, että me teimme päätöksen sukunimestä. Meillä on nyt systeemi: lapsen sukunimi määräytyy sen sukupuolen mukaan.
Mutta kummin päin? Onko parempi, että poika saa isän sukunimen, mutta tyttö äidin - vai ehkä sittenkin toisin päin? Ollako perinteiden kannalla vaiko yrittää olla erilainen, mutta silti ihan samanlainen kuin muutkin. Ja miksi pitäisi yrittää olla erilainen?
Meillä on joka tapauksessa yksi miettimisen aihe vähemmän.
Jäsennän maailmaa kummasti itseeni liittyvien asioiden kautta. Risto Reipas oli varmasti hyvä tyyppi ja Risto Ryti loistava presidentti ja kun suomalaiset Ristot loppuvat, alan kannustaa Bulgarian maalitykki Hristo Stoichkovia. Tai ketä tahansa Christopheria. Ehkä siinä syy Mustanaamio-innostukseeni. Onhan Mustiksen siviilinimi Christopher "Kit" Walker.
Olen syntynyt 8. joulukuuta. Se tarkoittaa sitä, että jos sattumalta herään 08.12 aamulla, päivä tuntuu alkavan parhaalla mahdollisella tavalla. Myös iltakahdeksan maissa voitte huomata hymyn kasvoillani. Liikenteessä huomaan jatkuvasti autoja, joilla on ***-812 rekisterikilpi. Jos saan 812 jonotusnumeron, tiedän pankkiasioiden järjestyvän.
Jean Sibelius syntyi 8.12. Mikä säveltäjänero! Jim Morrisonkin syntyi 8. joulukuuta. I'm the lizard king, I can do anything. John Lennon murhattiin 8.12. Kuvittele, ettei olisi maita lainkaan...
Hildan laskettu aika oli alunperin 30.11, joka on isäni syntymäpäivä. Kuudes joulukuuta olisi itsenäisyyspäivä.
Hildan syntymäpäivä on joka tapauksessa suuri päivä.
