On elokuu, kun kirjoitan tätä. Lehdet alkavat muuttua keltaisiksi ja putoilla puista. Mereltä puhalsi tänään kova tuuli, mutta se oli vielä lämmin. Minusta tulee marraskuussa isä.
Kaikki on valmista. Joitain tavaroita ehkä puuttuukin, mutta niitähä saa hankittua nopeasti. Minä olen valmis. Haluan tavata Hildan ja nähdä, onko hän Hildan näköinen, vai pitääkö meidän vaihtaa nimi saman tien. Kummankohan näköinen Hilda on? Tunnistanko Hildassa itseni ja itsessäni Hildan?
Kaikki on valmista. Olen hermostunut ja jännittynyt, mutta samalla kumman rauhallinen ja kärsivällinen. Onkohan Hilda yhtä hermostunut? Emmehän ole koskaan tavanneet. Hilda on vain kuullut ääneni. Ja kuitenkaan ensikohtaaminen ei ole ventovieraiden tapaaminen.
Kaikki on valmista ja haluan jo esitellä maailmalle Hildan ja Hildalle maailman. Haluan pitää häntä sylissäni ja jutella hänelle ja silittää hänen pehmeitä hiuksiaan ja hieroa hänen pulleita käsivarsiaan. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että saan pitää Hildaa sylissäni, saa pulssini kohoamaan ja kämmenet hikoamaan. Mutta minun on odotettava. Joten odotan.
Jessica lähetti työmatkaltaan tekstiviestin: "Hilda saknar pappa." Hildalla on siis isäänsä ikävä. Yhtäkkiä tajusin, että minusta on tulossa isä. Mutta miksi kutsua itseäni? Vaikka, sen päätöksen taitaa kyllä tehdä Hilda - ja Jessica: "Jos iskä antaa, niin saat ottaa", tai "en minä tiedä, kysy isältä" ja "Nyt mä en enää jaksa kantaa sua, mene isin syliin vähäksi aikaa" kai sen määrittelevät.
Mutta jos ja kun Jessica puhuu Hildalle ruotsia, niin sittenhän minusta tuleekin pappa.
Eräs kaveri kirjoitti omassa blogissaan ensimmäisestä muistostaan. Se oli uni. Minun ensimmäinen muistikuvani on...
... unohtunut.
Kun oikein yritän muistaa ensimmäistä asiaa, jonka muistan, mieleen tulvii välähdyksenomaisia kuvia Döbelninkadun asunnostamme. Muistan pienen, muovisen Aku Ankkani, ja punaisen keinutuolini, joka muuttui tarvittaessa kätevästi kassakoneeksi, lentokoneen alastulorappusiksi (ajalta, jolloin sellaiset vielä ajettiin oven viereen) tai vaikkapa Thunderbirdsin raketiksi. Muistan myös pienen, punaisen pallini.
Kadun toisella puolella oli baari, jonka kiiltävistä kulhoista sain välillä syödä jopa kolme palloa jäätelöä - mansikkahillolla.
Sen baarin paikalla on nykyisin kiinalainen ravintola, mutta Aku, keinu ja palli ovat tallella.
Tuohduin tuosta allaolevasta byrokratiasta niin paljon, että kirjoitin "kongressimiehelleni." Valitsin 200 parlamentaarikon joukosta henkilön, jonka uskoin kiinnostuvan aiheesta tarpeeksi. Halusin siis löytää nuoren naisen.
Löytyi Merikukka Forsius, vihreistä. Kolmekymppinen. Loistavaa. Ja mikä nimi! Merikukka.
Merikukka sai kohteliaan, mutta päättäväisen viestin keskiviikkona. Ja perjantaina sain vastauksen:
Olemme koettaneet selvitellä asiaa, mutta tosiaan vaikuttaa aika monimutkaiselta - Kelasta lupasivat ottaa meihin yhteyttä ensi viikon lopulla ja kertoa sitten tarkemmin
Tuohduin tuosta allaolevasta byrokratiasta niin paljon, että kirjoitin "kongressimiehelleni." Valitsin 200 parlamentaarikon joukosta henkilön, jonka uskoin kiinnostuvan aiheesta tarpeeksi. Halusin siis löytää nuoren naisen.
Löytyi Merikukka Forsius, vihreistä. Kolmekymppinen. Loistavaa. Ja mikä nimi! Merikukka.
Merikukka sai kohteliaan, mutta päättäväisen viestin keskiviikkona. Ja perjantaina sain vastauksen:
Olemme koettaneet selvitellä asiaa, mutta tosiaan vaikuttaa aika monimutkaiselta - Kelasta lupasivat ottaa meihin yhteyttä ensi viikon lopulla ja kertoa sitten tarkemmin
Lapsi saa syntyessään Suomen kansalaisuuden:
1) jos äiti on Suomen kansalainen;
2) jos isä on Suomen kansalainen ja avioliitossa lapsen äidin kanssa:
3) jos isä on kuollut, mutta on kuollessaan ollut Suomen kansalainen ja avioliitossa äidin kanssa; tai
4) jos lapsi syntyy Suomessa eikä saa syntyessään minkään muun valtion kansalaisuutta.
Lapsi voidaan kastaa, kun ainakin toinen vanhemmista on kirkon jäsen. Jos vain isä kuuluu kirkkoon, kastetta varten tarvitaan kirjallinen suostumus molemmilta vanhemmilta sekä vahvistus isyydestä, jos vanhemmat eivät elä avioliitossa.
Äitiysavustukseen on oikeus Suomessa asuvalla odottavalla äidillä, jonka raskaus on kestänyt vähintään 154 päivää ja joka on käynyt terveystarkastuksessa lääkärissä tai neuvolassa ennen neljännen raskauskuukautensa päättymistä. Äiti voi valita joko äitiyspakkauksen tai 140 euron verottoman rahasumman.
Meille tosin sanottiin, että äitiyspakkausta ei tule. Ja lienee turha edes huomauttaa, että isällehän sitä ei voida antaa.
Mikä ihmeen 1800-luvun yhteiskunta tää oikein on? Minkä ihmeen takia asiat pitää tehdä noin vaikeiksi?
Kyllä nuo vieraat kielet ovat sitten hauskoja. Otetaan nyt vaikka esimerkisi tuo ruotsin kieli. Sitä on tullut viime vuodet harjoiteltua aika paljon, ja se alkaa nyt luistaa jo kohtuullisen hyvin. Silloin tällöin kuitenkin oma kielikorva pettää, vaikkakin vain lyhyen aikaa.
Asiaan.
Jessica ja minä juttelimme taas eilen illalla nimistä. Se lähti jutusteluna sukunimestä, ja siitä, kuinka ihmeessä me se voidaan päättää ja päätyi aivoriiheen, jossa me heiteltiin eri nimiä ilmaan yksi toisensa perään.
Hasse. (Never).
Oliver. (Ehkä)
Emil. (Jos se ei vaan olis niin älyttömän suosittu)
Gunvald.(Katsooko joku Beck-filmejä?)
Saara. (Liian fiini Ruotsissa, kaksi aa:ta on kikkailua...)
Börje, Bosse, Birgit (Jessi ei tykkää B-alkuisista)
Ja lista jatkui ja jatkui. Kunnes.. mä heitin hyvän "ruotsalaisen" nimen:
Tabbe.
[Hiljaisuus 0,07 sekuntia ja sitten hirveä naurunremakka]
Juu ei. Tabbea siitä ei tule. Tabbe on ruotsiksi "moka".
Tänään selvisi, miksi äitiyspakkauksen nimi on äitiyspakkaus. Se annetaan äideille - ja vain äideille. Tällainen tavallinen suomalainen isä ei saa äitiyspakkausta. Eikä ihan tavallinen Suomessa asuva ruotsalainen äiti saa äitiyspakkausta.
Tällainen suomalais-ruotsalainen pariskunta saa toki ostaa äitiyspakkauksen, arvo "170 tai 180 euroa, emmä ihan muista". Mutta, jos se kerran pitää ostaa, niin miksi me emme sitten ostaisi jotain, mistä me ihan varmasti tykätään?
Mutta kyllä Kela muuten osasi avustaa ottamaan yhteyttä Ruotsin Försäkringskassaan.
Ihan hauska huomata, että joku jossain lukee tätäkin blogia. Olen nimittäin saanut palautetta.
Pääasiassa lukijat ovat ehdotelleet lapselle nimiä, omia suosikkejaan. Miltäs esimerkiksi Savannah kuulostaisi?
Itse asiassa, mulla on ollut yksi vähän samanlainen nimi mielessä jo monta vuotta. Hannah. Hanna oli mummoni nimi, ja sillä lisä-hoolla siitä tulisi hieman erikoinen. Näin luulin. Aika monet muut on keksineet saman idean. Mutta Hannah on vielä mukana kuvioissa.
Eräs toinen lukija ehdotti Tor Hildoa. Pojalle, siis.
Ostin kerran alennusmyynnistä levyn. Kuoret oli Teslan Greatest Hits -levyn kuoret, mutta sisällä olikin Love Olzonin levy. Hölmö, kun olin, niin olin jo sadan kilsan päässä kaupasta, ennen kuin huomasin koko jutun.
Enkä vielä siinäkään vaiheessa tajunnut, että se Love oli ihan tavallinen ruotsalainen nimi. Että se olikin ruotsia, eikä englantia.
Että se nimi olikin luuve, eikä lav.
Kun sitten sain tietää totuuden nin se väärän levyn saamisen aiheuttaman pettymyksen korvannut hyvänolotunne vaihtuikin väärän levyn saamisen aiheuttamaan pettymykseen. On sillä levyllä yksi hyväkin biisi: Jag vill ha en tjej som tycker om mig.
Love on aika harvinainen nimi. Yli 25-vuotiaita Loveja on Ruotsissa vain vajaat 200 kappaletta. Tosin, 1990-luvulla nimi oli aika suosittu ja nousi jopa sadan suosituimman joukkoon. Kertookohan sekin jotain tästä ajasta: Love nousi lamavuosina ja katosi taas, kun Ruotsissakin alkoi mennä paremmin.
Suomeksi Love ei oikein toimi, vai mitä? "Love soitti", "Soita Lovelle", "Mennään Loven luo":..
Ollaankohan me jotenkin epätavallisen tavallisia ihmisiä? Tai ainakin minä. Teepä huviksesi haku Googlessa, hakusanana "parenting" eli vanhemmuus. Sivuja tulee vaikka kuinka paljon. Itse en jaksanut selata ihan kaikkia.
Ja isyydestä ja odottavista isistä on kirjojakin nykyisin paljon. Voisin vaikka suositella John O'Farrellin kirjaa nimeltä The best a man can get.
Meillä mennään business as usual -periaatteella eteenpäin, päivä kerrallaan. Jessi ei ole syönyt vaniljajäätelöä suolakurkkukastikkeella enkä minäkään ole tehnyt mitään erikoista. Jessin maha on nykyisin isompi kuin minun, mutta muuten en ole huomannut mitään suuria muutoksia pienessä perheessämme.
Huomenna pitää tehdä jotain repäisevää. Päivän nimi on Janne, ihan vaan maratonin EM-kultamitalistin kunniaksi.
Tässä minä vaan yritän keksiä nimiä vauvalle, vaikka tärkeämpää olisi kai se sukunimen valitseminen. Eikä se olekaan niin helppoa, älä edes yritä. Minä ja Jessi tykätään omista nimistämme, eikä Jessica varmaan koskaan vaihdakaan omaan sukunimeään, en voisi edes kuvitella. Enkä oikeastaan haluaisikaan.
Eihän Pakarinen ole maailman harvinaisin nimi. Ei kai Arhammarkaan ole maailman harvinaisin, mutta Arhammareita on maailmassa vain 11. Ja Pakarisia kai muutama tuhat? Kymmeniä tuhansia? Aika paljon enemmän kuitenkin.
Jos joskus käyt Lundissa, etelä-Ruotsissa, niin kun kuitenkin käyt ihailemassa sitä Lundin tuomiokirkkoa siinä torin kulmalla, niin kierrä myös sinne sivuovelle ja kurkkaa lukkoon.
Jessican isoisän isä nimittäin oli aikamoinen naistenmies, ja teki lapsia aika monen eri naisen kanssa ympäri Skånea. Jessican isoisän äiti meni hänkin rakastumaan mieheen ja tuli raskaaksi. Tuohon aikaan avioliiton ulkopuolella syntyvän lapsen kanssa oli muitakin ongelmia kuin sukunimi, joten Jessican isoisän äiti päätti ratkaista tilanteen lopullisella tavalla, heittäytymällä kirkon kellotornista alas. Kun hän sitten viimein pääsi kirkolle ja yritti mennä siitä sivuovesta sisään, lukossa ollut avain katkesi, ja puolikas jäi lukkoon.
Hän otti sen merkiksi siitä, että Jumala ei päästänyt häntä tekemään kauheuksia ja pakenikin sitten Lundista kokonaan pois, Tanskaan, ja synnytti pojan. Joka sai pojan. Joka sai tytön. Jonka tulevalle lapselle tässä yritetään kehitellä nimeä.
Se avaimenpuolikas muuten on vieläkin siellä lukossa. Tarkistin asian kaksi vuotta sitten.
Monika. Kuka oli Monika? Miten Monikasta tuli minun kaverini? En tiedä, mutta ei sillä ollut 3-vuotiaana niin väliäkään. Riitti, että Monika oli siellä ja leikki. Olimme varmaan parhaat kaverit. Päätimme varmaan mennä isoina naimisiin.
En tiedä, sillä en muista Monikasta mitään. En hiusten väriä, en pituutta, en vaatteiden väriä enkä leikin leikkiä. Tai, oikeastaan, Monikasta tulee aina mieleen mummolan pihakeinu. Johtunee siitä, että on olemassa yksi valokuva, jossa leikin Monikan kanssa pihakeinun luona.
En muista tytöstä mitään, en tunnistaisi kadulla, en tiedä hänestä mitään, enkä siis tunne häntä - ja silti Monika-nimestä tulee aina mieleen se sama Monika vuosikymmenten takaa.
Tuli viime viikonloppuna nähtyä elämäni ensimmäinen Aki Kaurismäki -elokuva. Dagens Nyheter oli revittänyt "Mies vailla menneisyyttä" -leffasta kokosivun jutun, jossa kriitikolta loppuivat superlatiivit ja runon kukkasetkin. Jessica halusi suomettua ja nähdä moisen mestariteoksen.
Juonesta ei voi oikein puhua, mutta se mikä jäi mietityttämään oli päähenkilön nimi. Itse en muista missään vaiheessa päähenkilöä kutsutun nimellä "M", joten ihan säpsähdin kun huomasin sen lopputeksteissä.
M?
Mikäs se sellainen nimi on?
Koska Kaurismäen pitää olettaa olevan nero, ja nerojen pitää olettaa varmasti miettivän mestariteoksiensa kaikki, pienetkin, yksityiskohdat, niin jokin syyhän tähänkin nimivalintaan on oltava. Toki Aki on harkinnut kaikki muutkin kirjaimet.
"Ei A, koska sitten kaikki luulevat, että se on omakuva," Aki varmasti mietti. "B on liian vaikea, C myös, kuten D:kin .. E ehjä kävis, ainakin paremmin kuin F tai G..." Ja niin neron ajatusprosessi varmaan jatkui, kunnes päätyi M-kirjaimeen.
Ehkä muistinsamenettäneestä miehestä tuli M Matti Pellonpään kunniaksi. Tai pääosan esittäjän, Markku Peltolan, mukaan.
Tai ehkä Aki halusikin vain sanoa, että se kovin ja cooleinkin tyyppi oli ämmä.
Me käytiin aamulla neuvolassa. Siellähän pitää käydä tasaisin väliajoin, varsinkin siis tulevan äidin. Heh. Mä en ole ollut mukana kuin kerran, aamun käynti oli siis toinen kerta.
Siellä sitä sitten istuttiin, Jessicalta mitattiin verenpaineet ja hemoglobiinit ja niin edelleen. Mä leikin sellaisella puisella palapelillä ja silittelin aina välillä Jessiä käsivarresta. Näytin, että olin hyvin mukana juonessa.
Sitten kätilö halusi vähän tutkia tarkemmin ja kokeilla mahaa, joten säällisyyssyistä, mä jäin istumaan siihen pallille. Katselin käsiäni ja yritin lueskella kätilön muistiinpanoja ylösalaisin. Yhtäkkiä takaoikealta alkoi kuulua aika kovaa ääntä: BUM, BUM, BUM, BUM. Se oli vähän samanlainen ääni kuin, kun naputtaa sormia pöytää vastaan hermostuneena. Tai vanha vekkari, joka käy tuplanopeudella.
Ääni oli Hildan sydämen ääni.
Ja mä päätin, että ei sillä nimellä - ainakaan tänään - ole niin väliä. Meidän vauva on kuitenkin meidän maailman suloisin vauva, oli nimi sitten mikä tahansa.
Yritettiin Jessican kanssa lähteä ratkaisemaan nimiongelmaa eliminointimenetelmällä. Mitä nimiä emme missään nimessä haluaisi antaa lapsellemme. Ja kun tarpeeksi karsitaan, niin vain yksi jää jäljelle, niinhän se on.
Juudas oli selvä listaykkönen. Toisena Jeesus. Clark on Jessican listalla aika korkealla, lausuttuna sillä lailla ruotsalaisittain väärin: slark. Myös kaikki y:hyn päättyvät poikien nimet ovat pannassa: Johnny, Tommy, Harry, Benny... pois, pois, pois.
Jessican isosisko kertoi muuten lukeneensa jostain, että y-päätteiset nimet ovat yliedustettuina ruotsalaisissa vankiloissa. Ilmeisesti ronnyt ja bennyt tulevat suurelta osilta sellaisista oloista, että kaidalta tieltä on helppo horjahtaa.
Minä karsin listalta nimet, joihin liittyy joku sanonta: "ei siitä ota selvää erkkikään", "kevyt pena", "älä oo spede", "väinö, väinö, missä on se väinö".
Ja Muhammed on poissa listalta, koska se on maailman yleisimpiä etunimiä.
