2004 on Hannekselle jo kolmas elinvuosi. 2002 meni nukkuessa ja syödessä, 2003 oli monien muutosten aikaa ja 2004 vaikuttaa – ainakin toistaiseksi – hyvin vauhdikkaalta. Hannes on nimittäin oppinut kävelemään.
Ja voi sitä riemua, kun Hannes kävelee. On tietenkin vaikea sanoa, kuka meistä on iloisin: hän, joka lähettää Hanneksen liikkeelle, Hannes, vai hän, jonka luokse Hannes vaappuu käsiään heilutellen. Ei kai sillä niin väliäkään, onnellisia olemme kaikki.
Hannes on onneksi erittäin huolellinen ja varovainen poika eikä mitään pahempia kolhuja ole sattunut. Hauska huomata sellaisiakin persoonallisuuden piirteitä jo niin pienessä miehessä. Hannes ei esimerkiksi ole koskaan edes yrittänyt tulla tuolilta, sohvalta tai sängyltä pää edellä alas. Vaarallisin temppu on syntynyt vahingossa: Puolivoltti hoitopöydältä pyykkikoriin, suorin vartaloin, kerien. Ja päälle Hannes taputti. Äiti antoi itselleen sydänhierontaa.
Hanneksesta ei ehkä tule stuntmania, mutta voi tulla loistava manageri, pörssimeklari tai puhelinmyyjä. Mitä vain, missä puhelinta pitää käyttää paljon. Hannes puhuu parhaimmillaan kahteen luuriin yhtä aikaa ja jos puhelinta ei heti löydy, sukka, lelu tai T-paita voi hoitaa puhelimen virkaa.
”Ta ta ta ta ta-a, he he he he, ta ta ta taaa tii ti ti ti”. Sitten muutama nopean napin painallus ja luuri taas korvalle. ”Pa pa pa pe pe, he he he he.”
Sitten luuri isälle. Hanneksen pitää juosta muualle. Niin paljon mielenkiintoista hypisteltävää, niin vähän aikaa – unien välissä.
